Robottimummo pakenee paikalta – ”Tämän on pakko olla jokin kannanotto”

Tehtävä Kuolleet sielut -näyttelyssä: Mummonhäkkyrä nojaa rollaattoriinsa. Se on robotti, jossa on tuttuja piirteitä. Rollaattorimummorobotin habituksesta ei paista tyytyväisyys, se on vanhoista romuista koottu, raihnainen. Kun mummorobottia lähestyy, se pakenee nivelletyistä pöytälampun varsista tehdyillä jaloillaan. ”Tämän on pakko olla jokin kannanotto, mutta en osaa nopeasti sanoa, että mihin”, ensihoitaja Noora Paavola sanoo.

Ensihoitajat Anssi Hannukainen ja Noora Paavola kokivat turkulaisessa Wäinö Aaltosen museossa kovin tutunoloisen vastaanoton, siltikin, vaikka taidenäyttelyt eivät millään muotoa kuulu kummankaan vapaa-aikarutiineihin.

Heitä odotti kolme rollaattorimummorobottia, jotka väijyivät odottamassa vieraitaan paetakseen paikalta, kun niitä lähestyi. ”Vähän kuin tulisi keikalle hoitokotiin”, Anssi luonnehtii. Kyseessä ei kuitenkaan ollut hoivakoti, vaan Pekka ja Teija Isorättyän Kuolleet sielut -näyttely.

 

 

Olennaisen äärellä

”Tämäkö on tulevaisuutemme? Kun vanhenemme, elämmekö vain koneiden varassa?” Anssi kysyy tarkkaillessaan rollaattoreillaan parasta mahdollista vauhtia pakoon pötkiviä mummorobotteja.

Kummallakaan ensihoitajalla ei ollut mitään odotuksia näyttelystä. ”Oli kiva lähteä. Avoimin mielin olin liikkeellä”, Noora sanoo. Isorättyöiden rollaattorimummorobotit heittivät ensihoitajat heti kättelyssä taiteessa sen olennaisen äärelle – ajattelemaan.

 

Mitä mummot pakenevat?

Jos sielu on näyttelyn nimen mukaisesti kuollut, niin mummorobotti kuitenkin liikkui. Olisiko siinä vastaus Nooran ja Anssin aiemmin esittämiin kysymyksiin. Ehkä pyörimme viimeiset vuotemme ympyrää ulkopuolisen voiman avittamina kuin rakkineet tai hylätyt tarvikkeet, joiden sielut ovat kuolleet. Mutta mitä mummot pakenevat? Kuolemaako vai liian myöhään tullutta ihmiskontaktia, josta ne ovat vieraantuneet? – vaikea sanoa. ”Mutta paljon on joutunut kolvia käyttämään, että on saanut mummot liikkeelle”, Anssi arvelee.

 

 

Ei niin vakavaa

Mummot eivät päästäneet lähelleen, joten Anssi ja Noora etenivät seuraavan teoksen luokse. Oli kuitenkin pakko kääntyä ja vielä kerran katsoa mummoja, jolloin väliin asettui rautainen portti. ”Tulee vaikutelma, että mummot ovat suljetulla osastolla ulkoilemassa”, Anssi sanoo.

Kaikessa traagisuudessaan mummot ovat huvittaviakin, ehkä elämä ei sitten kuitenkaan ole niin vakavaa. Tai sitten kaikessa traagisuudessa on huvittaviakin piirteitä riippuen mielestä, jolla niitä katsoo.

 

Hieman pelottava

Kuolleet sielut -kattaus jatkuu erikoisena. ”Se on merenneito, jonka ääni on jopa hieman pelottava”, Noora luonnehtii kuultuaan teoksen laulun, joka taitaa tulla lopulta nokkahuilusta. Lieneekö kammo jäänyt alakoulun musiikintunneilta? Ensihoitajan mielenkiinnon saavat myös teoksessa käytetyt verenpainemittarin osat. Keinuttelevaa merenneitoa voisi tarkkailla pitempäänkin, yksityiskohdissa eläimen nahkoineen riittää tutustuttavaa.

 

 

Paketti hajoaa, mutta vaikuttavasti

Isoräyttyöiden paketti hajosi jossain määrin, kun näyttely tarjoili linjastaan kovin poikkeavan teoksen – Liljan puutarhan. Onneksi taiteilijat olivat muutamalla sanalla kertoneet teoksistaan, sillä muuten Liljan puutarhasta syntynyt isoin tunneryöppy olisi voinut jäädä tulvahtamatta. Teoksen kolme jättiläismäistä liljankukkaa valtasi ison tilan kokonaan. Kukat oli tehty letkuista, joissa aika ajoin virtasi eri värisiä nesteitä. Ne luultavasti pitävät liljat hengissä.

Teos on tehty 8-vuotiaan Lilja-tytön infuusioletkuista, joita ilman hän ei voisi elää, mutta niiden kanssa hän pärjää hyvin. ”Teos olisi mennyt ehkä vähän ohi, jos ei olisi tiennyt tarinaa. Nyt siitä tuli koko näyttelyn vaikuttavin teos. En välttämättä olisi edes tunnistanut teoksessa käytettyjä peg-letkuja”, Noora pohtii.

 

Meän Jeesus heitti viihteelle

Robotiikka palasi, kun näyttelyssä mentiin metsään, jonka peräseinällä mylvi hirvi, Meän Jeesus nimeltään. Se heitti Nooran ja Anssin sisään nurkan takana avautuvaan baariin, jossa robottiasiakkaista huolimatta oli kovin perinteinen tunnelma.

Juopuneet miesrobotit keskustelivat uhoten muun muassa viimeaikaisista juomisistaan. Tiskin toisessa päässä oli ranskaa jutteleva naisrobotti, jota känniläiskaksikko ei tuntunut huomioivan ollenkaan. Ilmeisesti kielimuurin takia nainen sai nostella viinilasiaan lähinnä omissa oloissaan.

Baarin robottiasiakkailla oli kova tarve tulla kuulluksi. Teosta valvova näyttelytyöntekijä kertookin, että humalaisilta roboteilta löytyy 80 erilaista tarinaa. Niistä voidaan säätää myös lapsille sopivaa materiaalia, sellaista Anssi ja Noora eivät kuulleet. ”Baari oli hauskin ja mielenkiintoisin paikka, se kuvasi hyvin lähibaarin meininkiä”, Anssi arvioi.

Baaritiskiltä ja sen takaa löytyi myös muita juomakulttuuriin kuuluvia yksityiskohtia. Vaikutti siltä, että sanonnoista oli tehty taidetta.

 

 

Taide pelastaa

Kuolleet sielut kertoi varsin elävästi ihmisen elinkaaren, lapsesta aikuiseen ja vanhukseen asti. Mutta löytyykö kuollut sielu lopulta pakoon kirmaavalta rollaattorimummorobotilta vai baaritiskillä öriseviltä koneihmisiltä? Niiden esikuvat saattavat olla menettäneet sielunsa, mutta teoksilla sielut ovat, vahvat sielut. Ehkä kuolema on läsnä valmistusmateriaaleissa, jotka olivat elinkaarensa päässä, mutta tulleet kierrätyksellä taiteen pelastamiksi.

 

Toiseen maailmaan

”Tämä näyttely sopi minullekin, vaikka en kovasti taiteesta ymmärrä”, Noora sanoo ja on samalla hieman hakoteillä. Taiteen jokainen ymmärtää tavallaan, ja se on silloin tehnyt tehtävänsä, kun se laittaa ajatukset liikkeelle ja katkaisee arkisen taivalluksen.

”Tällaisissa näyttelyissä voisin käydä jatkossakin. Se onnistuu lähes ohi kävellessä, eikä siihen tarvitse varata erikseen pitkää aikaa. Kokemuksia näistä ainakin saa”, Anssi sanoo.
Ensihoitajat kävelivät Turussa Itäiseltä Rantakadulta sisään Wäinö Aaltosen museoon, uppoutuivat reiluksi puoleksi tunniksi Isörättyöiden taiteen pariin ja palasivat takaisin arkeen. ”Kaiken kiireen keskeltä löytyi ihan erilainen maailma”, Noora sanoo.

Samalla tavoin voisi tehdä minä päivänä hyvänsä.

 

Teksti Marko Partanen
Kuvat Ville Mäkilä, Turun museokeskus ja Marko Partanen