Ensihoitomarsalkka: Saako hoitaja pelätä?

Ensihoitomarsalkka-kolumnin kirjoittaja Mika Lehestö kuvattuna Turun Mannerheim-patsaan edessä.

Mika Lehestö kirjoitti tämän Ensihoitomarsalkka-tekstin Systole 3/2013 -lehteen.

Sairaankuljettajan puukotuksesta lähtenyt keskustelu tavoittelee parhaimmillaan jälleen ensihoidon lieveilmiöitä. Yksi sellainen on jo se usein mainittu ensihoitoon liittyvä hakuisuus kovuuteen ja kovanaamailuun. Alaan kuuluu määrätynlainen appelsiinikainalomainen pullistelu, joka helposti johtaa harhaan. Tämä aikaansaa myös asiantuntijalausuntoja, joissa suoraan ilmoitellaan, ettei hoitaja tai lääkäri saa pelätä. Kuinkas se asia nyt ihan oikeasti menikään? Jos et koskaan ole ollut tilanteessa, jossa pelottaa niin paljon, että jalat tärisee, niin oletko kova vai oletko onnistunut hyvin kiertämään nuo tilanteet?

Asian tiimoilta tuli käytyä jokunen keskustelu turvallisuusalan ammattilaisten ja kouluttajien kanssa. Moni ihmetteli avoimesti ”pelottoman ensihoidon” käsitettä ja piti sitä kohtuullisen absurdina. Osa annetuista kommenteista on aika julkaisukelvottomiakin, koska ns. ylimielinen asenne pelisilmää vaativia tilanteita kohtaan herätti välillä suoranaisia naurunremakoita ja ihmetystä siitä, vaaditaanko nykyisin ensihoitotyössä mantelitumakkeen puuttumista. Pelon katsottiin kuitenkin oleman ihmisen luonnollinen vietti, joka on osa ihmisfysiologiaan kuuluvia selviytymiskeinoja. Totti Karpelaa lainatakseni: ”Pelon merkitys selviytymisen kannalta on olennainen, kunhan pelko on hallittua ja siihen osataan reagoida järkevällä tavalla. Jos pelko on ylitsevuotavan vahvaa, ei uskalleta tehdä mitään tai vihastutaan (puolustusreaktio) pienistäkin ärsykkeistä. Poliisissa työskennellessäni olisin pitänyt huolestuttavana ja vaarallisena sellaista kollegaa, joka olisi väittänyt, ettei pelännyt laisinkaan.”

Erilaisten tunnetilojen ja impulssien hallinta taas on aika pitkälti persoona- ja koulutuskysymys. Niihin vaikuttavia asioita ovat esimerkiksi elämänkokemus, koulutus ja työhistoria. Väittäisin, että ensihoitoon valikoituu määrätynlaisia ihmisiä töihin siksi, että heidän paineensietokykynsä on jollain tavalla balanssissa. Tai ainakin tulisi olla.

Viimeisin ja vaativin monesta vaikuttimesta on kunkin ihmisen oma elämäntilanne. Jokainen hoitaja tekee työtään myös omalla persoonallaan. Jos muussa elämässä sattuu vastoinkäymisiä, se näkyy myös työmaalla. Ensihoitotyön perusasioita on esimerkiksi ihmisten reviirien rikkominen. Hieman kärjistettynä, mutta ajatuksia herätellen. Mennään surutta toisten koteihin, kosketaan potilaisiin ja tehdään erilaisia hoitotoimenpiteitä. Usein kysymättä. Kiireessä siihen ei aina ole aikaa ja potilaan mielipidettä kuullaan usein vasta sitten kun hän itse ilmoittaa olevansa eri kannalla.

Väkivalta ja aggressiivisuus ovat osaltaan aina myös puhdasta vallankäyttöä. Yleensä niistä tilanteista harvemmin jää mukava maku suuhun. Kuten on tullut todettua muuallakin, niin pääasiallisesti kyseessä on järjestelmän haluttomuus taipua reagoimaan asiaan, joka on oleellinen lieveilmiö ensihoitotyön riskeissä.

Asiaan suhtaudutaan vakavasti, mutta se varsinainen tekeminen on valitettavan usein lapsenkengissään. ”Tilataan hei kato tollanen itsepuolustuskurssi kaikille”, ”Otetaan tähän nyt tällainen nollatoleranssi”, jne. Entä jos asiakkaalle on aivan sama mikä se toleranssi tänään sattuu olemaan?

Asiaan tulisi pureutua jo ihan hoitajien peruskoulutusvaiheessa. Erilaisen potilas- ja henkilöturvallisuuskoulutuksen tulisi olla selkeänä jatkumona koko koulutuksen ajan. Väitän tämän olevan myös ainoa keino, jolla asia oikeasti kulkeutuu sinne hallinnon tasolle eikä katoa ihmettelyyn; on tässä muu- takin hommaa, kun tuo osaston vaippainventaarion lopputulemakin meni yli budjetin.

Aina, kun hoitotyössä joku saa kunnolla siipeensä tai menettää jopa henkensä, alkaa jonkin aikaa kestävä kamaliseeraus, kommentointi, hämmästely ja viisastelu asiasta sekä siihen liittyvistä ilmiöistä. Sitä tämä kolumnikin osaltaan on. Tulee kuitenkin muistaa, että hoitohenkilökunnalla on myös oikeuksia. Yksi sellainen on saada tehdä perustyötään ilman väkivallan kohteeksi joutumista. Nyt tälle väkivalta-asialle tarttis oikeasti tehrä jotain. Mitä pelkäämiseen tulee, niin kyllä ne veteraanitkin pelkäsi paljon siellä rintamalla.

TEKSTI MIKA LEHESTÖ
VALOKUVA JUHA-PEKKA LAAKSO
PIIRROS ANNA BROHOLM/ PIENISUURI IDEA

Ensihoitomarsalkka: Saako hoitaja pelätä?

Jaa tämä:

Tietoa kirjoittajasta: Vieraskynä